Jotka ovat meitä vastaan rikkoneet

Eräässä haastattelussa arkkipiispa Desmond Tutulta kysyttiin, oliko tilannetta mitä ihminen ei pysty antamaan anteeksi? Tutu kertoi tarinan äidistä, jonka tytär pääsi opiskelijavaihtoon yliopistoon Etelä-Afrikan rotusortopolittikan aikana. Kerran tyttö antoi kyydin ystävälleen slummialueelle ja hänet surmattiin. Tekijöinä pidätettiin joukko mustia poikia, jolle valkoinen lehdistö vaati jo ennen oikeudenkäyntiä kuolemanrangaistusta. Oikeudenkäynti alkoi ja myös äiti lennätettiin paikalle. Näyttö poikia vastaan oli kuitenkin heikkoa ja myös äiti oli julkisesti sitä mieltä, että pojat piti armahtaa. Näin myös lopulta kävi, vaikka yhteisön viha etsi raivokkaasti kanavaa purkautua. Äiti kuitenkin näki koko yhteiskunnallisen järjestelmän vinoutuman ja piti poikia apartheidin rakenteellisina uhreina. Lopulta äiti perusti tyttärensä nimeä kantavan säätiön, joka toimi mustan köyhän väestön kouluttamisen hyväksi. Äiti palkkasi murhasta syytetyt pojat säätiöön töihin. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hän pystyi antamaan anteeksi oman lapsensa murhan, hän sanoi, ettei se olekaan helppoa; hän joutuu joka päivä tekemään töitä luopuakseen vihastaan mutta antoi mieluummin anteeksi, kuin olisi vihansa kahleissa.

Suomessakin sanotaan, että arvot on koventuneet. Iltapäivälehdistön sensaatiouutiset lietsovat yhteisöön lynkkausmielialaa milloin mistäkin. Hyvä barometri on yhteisön suhde nk. "moraalisesti sairastuneisiin" jäseniimme. Gallupit osoittavat kannatuksen kasvua rikollisten tuomioiden koventamista ja kuolemantuomiota kohtaan vastauksena alati kasvavaan turvattomuuteen. Samaan aikaan kuitenkin vankeinhoidon resursseja pienennetään, rikolliset ovat entistä päihderiippuvaisempia, mielenterveysongelmaisempia ja uusintarikosten määrä on lisääntynyt. Yhtälö ei siis toimi. Onkin absurdia ajatella, että nämä monesti turvaverkkojen läpi ehkä jo sukupolvien ajan tippuneet moniongelmaiset yhteisön sylkykupit keskenään "paranisivat" tuomioidensa vaikutuksesta. Miten tervehdytään yhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi, jos vankeinhoidon terapiaresurssit näyttävät riittävän huumeiden saannin ja pornon turvaamiseen?

Armo ja anteeksianto eivät ole nykyään kovassa huudossa. Yhteisön arvot ovat kumminkin sopimuksenvaraisia myyttejä, joita voidaan niin halutessa muuttaa. Todistaahan sen jo se, että Hammurabin lain kaltainen barbaria on historiaa. Mitäs jos mekin pelon, katkeruuden ja ennakkoluulojen kylvämisen sijaan alkaisimme antaa anteeksi. Sillä todelliset vapaustaistelija ovat anteeksiantajia. He eivät ole kiinni menneisyytensä vankiloissa.