Mitä hevonen minulle opettaa?

Näytelmäni Marian tunnustus - muistokirjoitus hevoselle yksi inspiraation lähteistä on Eeva Mesiäisen kirjoittama petroskoilaisen uskonsoturin elämänkerta Maria Kajavan pitkä taival. Kajavan matka Inkerinmaan Keltosta Siperian kultakaivosten kautta Petroskoihin oli useiden inkerinsuomalaisten jakama kohtalo. Monissa Stalinin vainojen uhrien tarinoissa oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että matkan aikana suku ja perhe hajosivat, puoliso hävisi tai tapettiin ja kaikki tai ainakin osa lapsista menehtyi kulkutauteihin. Kajavaa ajoi kuitenkin poikkeuksellinen palo luterilaisen seurakunnan perustamiseen. Ja tämä tapahtui olosuhteissa, joissa uskonto oli kokonaan kielletty ja rikollista. Tässä asetelmassa oli maaperää näytelmälle ajassamme, jossa osa nykyajan vastakkainasettelun kulttuurista liittyy mielestäni nimenomaan kristillisen maailmankuvan marginalisoitumiseen.

Minulla oli hevonen nimeltään Poju. Pari vuotta sitten se kuoli syliini. Kun pitelin sen päätä, tunsin, miten elämä irtosi siitä. Elämän irtoamisessa eläimestä on jotain ratkaisevasti erilaista kuin sen irtoamisessa ihmisestä. Kun ihminen kuolee, se on tietoisuuden loppu. Kun eläin kuolee, sen toteutuminen lakkaa.

Alkaessani kirjoittaa fiktiivisen inkerinsuomalaisen Mari Jalavan kohtalosta Stalinin vainoissa, vastikään kuollut hevoseni tunki väkisinkin mukaan kirjoituksiini. Annoin tulla sen, minkä piti surutyönä tulla. Mitä kauemmas teksti meni alkuperäisestä, sitä varmemmaksi alkoi käydä se, että joudun panemaan kirjoittaessani oman maailmankatsomukseni koetukselle. Niinpä näytelmästä tulikin jonkinlainen tunnustuskirja, jossa ateistisen yhteiskunnan äärimmäiset olosuhteet puristavat esiin omia henkisiä ristiriitaisuuksiani, mutta myös syitä koko kristillisen kulttuurin ja sen arvojen marginalisoitumiseen ajassamme.

Aikamme suurimpia kysymyksiä on suhteemme eläimiin. Luonnon yliherruudesta luopuminen, eläimen tasavertaisuuden hyväksyminen ekosysteemissä ja ihmiskeskeisen paradigman muutos ovat välttämättömiä ihmiskunnan selviytymisen kannalta. Entä mitä eläin voisi opettaa meille pyhästä?

Jo Pojun eläessä olin pitkään kokenut hevosen läsnäolossa jotain sakraalia, mystistä ja perustavanlaatuista olemassaoloa. Kesälaitumille Pojua taluttaessani leikin usein ajatusleikkiä, että entä jos tässä hevonen taluttaakin minua? Tunsin vahvasti, että se taluttaa minua kielen tuolle puolen, vaikenemisen ja "sellaisenaan toteutumisen" ulottuvuuteen, mihin ihmismieli ei yllä. Siinä missä me ihmiset olemme tarrautuneet tietoisuuteemme kielellä, hevonen ei tarvitse sanoja ylistääkseen Jumalaa. Sen toteutuminen on ylistys itsessään. Se ei tarvitse maailmankatsomusta ja pakkoa artikuloida sitä, koska sillä on maailmanaistimus. Se toteutuu neutraalissa nyt-hetken sävyttömyydessä. Kuinka tärkeää meille ihmisille olisi päästää irti kaikesta mihin olemme tarrautuneet: sanoista, kielestä, ajatuksista, muistoista, dogmeista, velvollisuudestamme täydentää jumalan kuvaa.

Stalinin sellistä tulee näytelmän päähenkilölle sielullinen erämaa, josta ulospääsyn oppaana toimii eläin. Mari luulee tarvitsevansa seurakunnan, mutta tarvitseekin eläimen, joka taluttaa hänet sanojen tuolle puolen, läpi tyhjyyden, paikkaan, jossa tyhjennytään ihmisestä. Se on välttämätöntä, jotta Jumala saisi puheenvuoron.